Kesä alkaa jo kääntyä lopuilleen vaikka viikonlopun Kalevan Kisoja ja muutakin Suomea hellii vielä toivottavasti se lupailtu helleaalto. Nyt onkin aika siirtyä raportoinnista blogissa raportoinnista faktoihin ja pureutua suomalaisteen liikuntakulttuuriin.
Sama hierarkiahan toimii lasten liikunnassa kuten kaikessa muussakin: valtio (tässä tapauksessa kulttuuri- ja opetusministeriö) jakaa määrärahoja, joita kunnat sitten jakavat edelleen eteenpäin koulutuksen mahdollistamiseen ja seuratoiminnalle sekä erinäisille taiteellisille osaamisen aloille. Liikunnan valtiontuki kasvoi viime vuonna 7,5 prosenttia, mikä periaatteessa merkitsee miljoonien kasvua. Kuntien huono taloudellinen tilanne kuitenkin varsinkin viime vuonna pakotti niitä säästämään omasta mielestäni täysin väärästä päästä, eli esimerkiksi liikuntapaikkojen ylläpidosta ja seurojen saamista avustuksista.
Moni voisi ajatella, että säästökohteena ulkojää tai lenkkipolku voi olla hyvä, kuka niitä nyt käyttää? Tosiasia on kuitenkin se että Suomessa on tällä hetkellä 639 000 juoksulenkkelijää, jotka varmasti ovat asiasta eri mieltä. Toisekseen lähiliikuntapaikkojen huolimaton ylläpito johtaa siihen, että joillekin lapsille kynnys lähteä liikkumaan kasvaa liian suureksi. Itse aloitin urheilu-urani 11- vuotiaana Suomen suurimmasta kilpailutapahtumasta, mutta meitä on moneen junaan. Lähiliikuntapaikat ovat monen suur- tai vähän pienemmänkin perheen henkireikä saada lapsensa aktivoitua liikunnallisesti.
Ja mitä sitten jos lapsia ei aktivoida liikuntaan? Silloin kaikki vastuu liikuntakasvatuksesta ja liikunnallisesta elämäntavasta sysätään urheiluseuroille ja kouluihin, joissa toki tehdään liikuntakasvatusta, mutta varsinkin kouluilla resurssit ovat nykyään liikuntapuolella hurjan pienet. Juuri tämän vuoksi liikuntakasvatuksen tuleekin lähteä kotoa, ja koulun ja seurojen tulisi tukea lasta kehityksessään ja auttaa löytämään se "oma juttu". Jotta tämä olisi mahdollista, tulisi valtion ja kuntien nimenomaan panostaa tähän kynnyksen alentamiseen ja aktivoida lapsia tukemalla lähiliikuntapaikkoja ja sitä kautta ohjata lapset liikunnalliseen elämäntapaan.
Vedetäänpä tähän paatokseen sitten vielä mukaan lempiaiheeni eli yleisurheilu. Lajina yleisurheilu on siitä harvinainen että siinä on mukana vahvasti kilpailu jo pienestä pitäen. Jotkut valmentajat ja vanhemmat pitävät vielä harratuksen tärkeimpänä tavoitteena saavuttaa mitaleita menestyä. Toki tämä ajattelu siirtyy meidän aikuisten päästä myös lapsen päähän, jolloin mukaan tulevat menestymispaineet, ja liikunnan ilo saattaa hävitä jo hyvinkin nuorena, mikäli lapsi ei yksinkertaisesti ole valmis kilpailemaan.
Mielestäni lapsen harrastus ja aikuisen harrastus on pidettävä erillään ja lasta kannustettava liikkumaan, oli taso mikä hyvänsä. Ei meitä kaikkia ole luotu kilpailemaan, eikä tarvinnutkaan. Harrasteliikunta on aivan yhtä tärkeää, sillä samat fysiologiset hyödyt saavutetaan, kunhan liikutaan! Mielestäni nyt valtion tärkeä tehtävä seuraavina vuosina on muutakin kuin ymmärtää nykytilanne. Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja työntekijöitä tarvitaan. Pienellä resurssien uudelleenohjaamisella saamme kasvatettua ne ihmiset jotka suomalaisista jatkossa pitävät huolta. Liikunnan avulla kansanterveys ja hyvinvointi kasvavat, minä ainakaan en löydä siitä mitään negatiivista, mutta kuten sanottu: Helpommin sanottu kuin tehty.
Kajaani kuittaa! =)
